Hoitamamme juttu korkeimmassa oikeudessa: Nuoren rikoksentekijän erityisasema

Suomalaisen kriminaalipolitiikan lähtökohtana on ollut jo pitkään, että nuoria rikoksentekijöitä kohdellaan muun muassa rangaistusta määrättäessä lievemmin kuin aikuisia. Suurin osa nuorten tekemistä rikoksista ovat lieviä, ja ne liittyvät usein ajattelemattomuuteen kuin tietoiseen harkintaan. Nuorten kohdalla yhteiskunnan asettamien rajojen testaaminen on normaalia, mikä puoltaa nuorten kohdalla ensisijaisesti muiden seuraamusten kuin vankeusrangaistuksen käyttöä. Nuorilla on usein myös puutteita toiminta- ja ajatteluprosesseissa, mistä syystä on epätarkoituksenmukaista rangaista ankarasti nuorta, jolta puuttuu esimerkiksi kyky säännellä käyttäytymistään. Nuorten lievempää kohtelua voidaan perustella myös sillä, että he ovat aikuisia vastaanottavaisempia sekä kasvatuksellisille että sosiaalistaville toimenpiteille, mikä näkyy esimerkiksi nuorille tuomittavien rangaistusten täytäntöönpanon sisällössä.

Tässä kirjoituksessa käyn läpi nuoren rikoksentekijän asemaa korkeimmassa oikeudessa hoitamani oikeudenkäynnin valossa (KKO 2020:55). Toimimiseni jutussa on julkaistu asiakkaan luvalla. Ratkaisussaan korkein oikeus linjasi, että rikoksen tehneen nuoren iällä ja ensikertalaisuudella voi olla merkitystä arvioitaessa, mihin rangaistukseen nuori tuomitaan. Korkeimman oikeuden ennakkopäätökset vastaavatkin sellaisiin kysymyksiin, joihin ei lainsäädännöstä, esimerkiksi rikoslaista, löydy selvää ratkaisua. Ennakkopäätösten tarkoituksena on ohjata tuomioistuinten toimintaa sekä varmistaa, että esimerkiksi käräjäoikeudet tulkitsevat lainsäädäntöä samalla tavalla eri puolilla maata.

Ratkaisussa 2020:55 korkein oikeus totesi niin ikään, että rikosoikeusjärjestelmä suhtautuu rikoksen tehneeseen nuoreen lähtökohtaisesti eri tavoin kuin aikuiseen. Korkeimman oikeuden mukaan erityisesti silloin, kun nuoren tekemän rikoksen motivaatiotausta liittyy hetkelliseen harkintakyvyn pettämiseen ja kokeilunhaluun, iän merkitystä seuraamusharkinnassa ei ole perusteltua sivuuttaa. Asiassa oli kysymys siitä, voitiinko 18-vuotias nuori, joka oli syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen kuljettamalla henkilöautoa arki-iltapäivänä noin 500 metrin matkan 190 kilometrin tuntinopeudella yleisellä tiellä, jolla nopeusrajoitus oli ollut 80 kilometriä tunnissa, tuomita sakkorangaistukseen siitä huolimatta, että teosta olisi tullut lähtökohtaisesti tuomita (ehdollinen) vankeusrangiastus.

Ensinnäkin korkein oikeus totesi, että huomattavaan ylinopeuteen liittyy aina varteenotettava vahingon vaara, mistä syystä nuoren teko oli hyvin vaarallinen ja moitittava. Toisaalta nuoren motiivina oli halu kokeilla auton huippunopeutta tieosuudella, jonka hän oli kokenut turvalliseksi. Nuoren tarkoituksena oli ajaa suurta ylinopeutta ainoastaan lyhyen ajan, kun hänen näköpiirissään ei ollut muita tienkäyttäjiä. Nuori oli täyttänyt 18 vuotta kahta kuukautta ennen tekoa, ja ylinopeuden ajaminen oli tapahtunut hetken mielijohteesta. Korkein oikeus katsoi, että kyse oli ollut nuoren harkintakyvyn pettämisestä ja ymmärtämättömyydestä. Lisäksi tapauksessa oli selvitetty, että rikokseen syyllistyneen nuoren elämäntilanne oli hyvä ja hän katui tekoaan. Nuori ei ollut myöskään aikaisemmin syyllistynyt rikoksiin. Muun muassa näillä, tekijän nuoreen ikään liittyvillä perusteilla, korkein oikeus katsoi, että sakkorangaistus on oikeudenmukainen ja riittävä rangaistus.

Ennakkopäätöksellään korkein oikeus siis vahvisti, että rikokseen syyllistyneen nuoren iällä ja ensikertaisuudella voi olla merkitystä, kun tuomioistuin tekee ratkaisun nuorelle tuomittavasta rangaistuksesta. Ratkaisulla on siten laajempaakin merkitystä, eikä sen voida tulkita koskevan ainoastaan liikennerikoksia. Yhtä lailla ratkaisussa mainittuja perusteita voidaan soveltaa myös esimerkiksi väkialta- ja huumausainerikoksiin syyllistyneiden nuorten kohdalla.

Eemeli Sillanpää
varatuomari